Tiedättekö, kuinka jengi lähtee travellaamaan ja 'etsimään itseään'? No, itse en koe, että olisin niinkään ollut millään reissulla 'löytänyt' itseäni, vaan tajusin yks päivä, kuinka paljon oon valaistunu tän kahden vuoden aikana KOTONA ollessani. Kerron tästä nyt ensi kertaa julkisesti blogissani*, mutta kun tulin Australia/Marokon reissultani, olin
keskivaikeasti masentunut, jonka lääkärikin minulle diagnosoi (EDIT:// tästä siis pari vuotta ja masennuksesta on parannuttu!). Suomeen tullessani otin siis itseäni niskasta kiinni ja hankiuduin puhumaan ongelmistani - jouduin siis käymään läpi kaikkea kokemaani paskaa ja analysoimaan itseäni, jonka jälkeen se itsetutkiskelu jäi päälle -
välillä ihan ärsytykseksi asti. Tuntuu, että näiden parin viimisen vuoden aikana, kun olen ollut paikoillani Suomessa (lukuunottamatta jotain pikkutrippejä ja parin kk reissuja Balille ja reilaamaan) ja tutkiskellut itseäni, olen oppinut ihan hirveästi itsestäni, elämästäni ja muuttanut ajatus- (ei maailmaani) vaan
tapojani.
Vaikka pääsin pikkuhiljaa masennuksesta ja ahdistuksestani yli, jätti se henkiset arvet siinä mielessä, että pidin itseäni pitkään paljon heikompana kuin mitä oikeasti olin. Vähättelin itselleni omaa jaksamistani, koska vaikka olinkin tervehtynyt, olin joutunut käymään sen verran kuilussa, että uskottelin psyykkisen jaksamiseni olevan edelleen yhtä huonoa, kuin mitä se oli masennuksen aikana. Hoitaessani masennustani olin juomatta viisi kuukautta, koska huomasin alkoholin pahentavan ahdistustani ja pahaa oloani. Kehoni ja mieleni tarvitsi extramäärän huolenpitoa ja lepoa, ja sitä sille myös annoin. Siispä, vaikka vihdoin parannuin, elin edelleen hyvin varovasti, koska masennus oli jättänyt sen verran syvät arvet mieleeni. Meni ainakin vuosi ennen kuin avasin tilanteelle silmäni, kun eräs uusi ihminen elämässäni huomautti, että vähättelen koko ajan jaksamistani. Myöntäessäni asian itselleni aloin kokeilemaan rajojani ja vähitellen taas elämään peloitta, että ahdistaa/en jaksa, jos en nuku x määrää tunteja/juon x määrän bisseä. Se oli aika iso askel ja olen helvetin onnellinen, että tämä ihminen sai minut heräämään, koska ei se olisi ollut mitenkään inhimillistä elämää 'elää' peläten oman jaksamisen puolesta. Ajatuksen ja oman asenteen voimalla voi saada paljon aikaan ja voit vaikuttaa paljon omaan mielialaasi. Don't mindfuck yourself - your brain is a powerful tool, but don't use it as a weapon against yourself.
Kun masentui ja menetti sen kaikista tärkeimmän - elämänilonsa (mutta onneksi olen sen verran taistelija, etten elämänhaluani) - elämä valui sormien välistä eikä mistään saanut mitään kiinni. Välillä sattui itkeä pelkoaan ihan vain siitä, että miten mikään ei tunnu enää miltään eikä mistään saa nautintoa. Ja kun kaiken menettää, sitä silloin alkaa arvostaa. Vaikka en ikimaailmassa haluaisi kenenkään - en edes pahimman vihamieheni (jos sellaista olisi) - kokevan masennusta, niin olen siitä siinä mielessä kiitollinen (ikuinen optimisti kun näköjään olen), että arvostan kaikkea nykyään niiiiin helvetin paljon! Muistan, kun alkoi menemään paremmin, kiittelin normaalimpaa oloani monia kertoja päivittäin. Tein sitä ihan helvetin pitkään ja VIELÄKIN -
AINA kun muistan (eli viikossa useita kertoja) pidän "kiitollisuuden hetken", jossa kiitän mielessäni kaikkea, josta olen kiitollinen - aina henkisestä ja fyysisestä terveydestä ihanaan perheeseen, unelma-lokaatiokämpästä elämänintoon, ja inspiraatiosta rakkaisiin ihmisiin.
Koska arvostan kaikkea, mitä mulle on suotu ja olen ymmärtänyt oman mieleni voiman, olen myös yrittänyt muuttaa ajatustapaani paljon positiivisemmaksi. Aloin tuossa kuukausi takaperin tekemään taas Alepa-vuoroja määräaikaisen toimistoduunin loppuessa, ja voin sanoa, että karmi aika hitosti ajatus istua kassalla (jos itellä on huono päivä, niin ei terve, olet oman mielesi VANKINA, etkä pääse ajatuksiasi karkuun!). Mutta oivalsin, että kyse on vain
asennoitumisesta - niinpä sen ensimmäisen vuoron koittaessa listasin kaikki hyvät puolet siitä vuorosta - (se on kiva Alepa, aika siellä menee nopeasti, se on aivan kodin vieressä, eli jee, mun ei tartte ees matkustaa mihinkään kauas) - ja hitto, oli oikeastaan ihan KIVAA mennä töihin !! Tämän jälkeen olenkin soveltanut aktiivisen positiivisen ajattelun tekniikkaani
ihan joka päivä. Joka aamu, mietin
5 things i'm happy about - viittä kivaa juttua siinä päivässä. Ne asiat voi olla ihan pieniä juttuja - tänään paistaa aurinko, mulla on tänään töitä lähi-Alepassa (lyhyt matka & rahaa jee!) ja tänään on perjantai eli jeeee bisselle kavereittenkaa illalla - mutta kunhan ne tekee sut just sinä päivänä iloseks. Ja oikeesti, voin ihan totuudenmukaisesti sanoa, että on lähteny päivät
ihan eri tavalla käyntiin - sitä jotenkin nauttii hetkestä paljon enemmän eikä vain odota että-tää-päivä-olisi-ohi-jotta-olisi-jo-lauantai-ja-ne-reivit. Nykyään olen paljon enemmän
present ja saatan havahtua, kuinka fiilaan kybällä sitä, miltä sora kuulostaa mun Connujen alla tai miltä ilma tuoksuu tai ihan vain sitä, miten
onnelliselta musta tuntuu just sillä hetkellä.
Vaikka nykyään arvostan tosi paljon nykyhetkeä, meni monia vuosia hukkaan, että elin ihan laput silmilläni. Elin monta vuotta katse pelkissä tulevissa matkoissa töitä tehden ja rajoittaen itseäni ja elämääni. Varmaan neljä vuotta vierähti, kuin elin vain tuleville reissuilleni - en antanut itselleni tilaa nauttia elämästä täysillä Suomessa ja kielsin itseäni esim. ihastumasta kehenkään, koska mietin aina, että reissut reissut reissut. Mietin aina, että "no reissussa sitten". Vaikka mun matkat onkin ollut yksi suurinmoisimpia kokemuksia ja lahjoja, joita olen itselleni suonut, on ne ikään kuin ollut itselleni omanlaisena vankilana. Tajusin vasta viime kesänä, kuinka SAIRASTA on rajoittaa itseään ihan vain sen takia, että "mä lähen kohta kuitenkin pois". Ymmärsin viimein, että jos elän tätä ajatuskaavaa noudattaen, huomaan kohta, että en ole elänyt ollenkaan. Ja,
aloin viimein elää. :)
Saatoin ennen rajoittaa itse itseäni, mutta myös muiden ihmisten ajatusmaailmojen vuoksi. Vihdoin saatoin itselleni myöntää, että elän tätä elämää vaan itseni vuoksi enkä voi ajatella sitä, mitä joku muu on asiasta mieltä. Naurattaa kirjoittaa asiasta tänne, koska tämä asia on varmaan 99% ihmisten mielestä täysin absurdi ja ridiculous (mutta ehei ilmeisesti ihan joka ihmisen kohdalla täysin näin pieni asia...) mutta ymmärsin, että en voi stressata koko elämääni siitä, miten konservatiivinen faijani kieltää minut, kun saa tietää, että mulla on
joku tatuointi. Ei musta vaan tuntunut silloin seitsemän vuoden harkinnän jälkeen 5.12.2012 siltä, että musta olisi joku rikollinen tullut tai että olisin jotenkin ihmisenä muuttunut? Jos se fakta, että mulla on jonkinlainen teksti kyljessäni muuttaa mut jotenkin huonommaksi ihmiseksi jonkun silmissä, niin se on sitten sääli, mutta en voi mitään sen ihmisen ajatustavalle ja vanholliselle ajatusmaailmalle. Oma kehoni ja ihoni kun se on. Mulle tatuoinnit on vain ajatuksia ja kuvia musteena iholla sulle tärkeistä asioista. Ja olen edelleen se sama Sandra.
Ja ehkä tärkein ihanin oivallus, jolla myös annan itselleni paljon anteeksi omalle käytökselleni: Elämää ei tartte ottaa tosissaan. Älä ota stressiä. Älä elä tulevaa peläten, että kohta sattuu. Elä mielummin kuunnellen sydäntäsi äläkä järkeäsi ääntä, koska kaikesta pääsee yli. Vaikka kuinka paskaa olisi - jos oon masennuksesta päässyt yli, niin en mä mihinkään sydänsuruihinkaan tule kuolemaan syksyllä ! Tärkeintä on elää hetkessä ja tehden sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä.
Ja apua, tän nyt piti olla vain teksti siitä, miten mun ajatustapa on muuttunut, ja vain SIVUTA sitä, kuinka olen joskus pari vuotta sitten ollut masentunut mutta parantunut siitä, mutta tästä nyt ilmeisesti tulikin vähän diipimpi vuodatus aiheesta... :) Jään odottamaan, minkälaista reaktiota tämä synnyttää, ja toivon, että joku ehkä saisi tästä jotain irti itselleen :)
*=en ole ennen kokenut, että siitä tarvitsisi kaikille kailottaa mutta toisaalta en häpeä asiaakaan ja voin nykyään aika avoimesti sanoa uusille ystäville käymästäni kampailusta. Koen, että jotta tähän kirjoitukseen pääsee kunnolla sisään, minun täytyy raottaa hieman menneisyyttäni ja minusta on hienoa, jos joku samassa tilanteessa oleva tämän lukee, ja ymmärtää, ettei masennuksen kanssa tarvitse olla yksin eikä asiaa tarvitse hävetä. Ongelmastaan kannattaa olla rehellinen läheisille ja siihen kannattaa hakea apua. Pitää osata kertoa asiasta ja puhua möröstään.
PS. Mua hiukan hamirttaa, koska mulla oli toinenkin paperinen näitä oivalluksia täynnä (listasin näitä siis duunissa - tuo ainainen epiphany keidas...) mutta tietenkin hukkasin sen, kun päätin juhlistaa vähän pääsiäistä alkoholilla (jollain on varmaan tosi hauskaa lukea mun avautumisia Alepa-kuittien toiselta puolelta... :) ) Mutta ehkä se on ihan ok, tulihan tätä tekstiä aikamoinen määrä... JOS KUKAAN TÄTÄ EDES JAKSAA LUKEA! ;)
